lauantai 20. maaliskuuta 2010

Hirmuinen Sir Martti Innanen

"Voin rehellisesti sanoa, että minä en kuulu tähän typerän pintakiillon ja pintakilvoittelun aikaan, jossa ei saa olla yksilö, vaan pitää olla samanlainen kuin muut."















Martti-setä kertoo:
Olin ollut ammattimuusikko jo kymmenen vuotta, jazzkitaristi. Ne laulut ja rallit olivat pelkkää show’ta. Ensimmäinen levytys Elsa, kohtalon lapsi kesällä 1967 toi minulle lisää hyvähintaisia keikkoja ja kohensi perheen taloudellista tilannetta ratkaisevasti. Se oli mahtava hyvän  onnen kesä, ja sen kruunasi poikani Mikon syntymä.

Mikko puhui joskus kuusivuotiaana, että ”kun mä kasvan, saat ostaa mulle rummut”. Minä ajattelin, että voi perkele, voi perkele, mutta sitten hän onneksi löysi futiksen. Me kannustettiin häntä. Tapiolassa käytiin paljon ja ympäri Espoota, aina vietiin ja tuotiin. 

Olen ollut mukana otteluissa. Minulla ei ole mitään jalkapalloilijoita vastaan – timanttia, timanttia. Mutta se yleisö ympärillä on kaameata. Saatanan sivistymättömät hampparit huutavat koko ajan vittua. Se ei ole minua varten. En katso lätkää tai palloa telkkaristakaan, kun tiedän, mitä porukka huutaa. Saan siitä semmoisen raivon päälle, etten pysty maalaamaan moneen päivään mitään.

1970-luvun keskipaikkeilla kirjoitin Kalleen ja Jalluun. Se oli timanttiaikaa. En kirjoittanut pornoa, vaan ruoskivaa parodiaa pornosta. Se meni kovaa läpi. Kolmen vuoden kuluttua käteenvetäjät tajusivat, että Innanen pistää heitä halvalla. Kynä pois Innaselta! Se loppui siihen.

Poika kertoo:
Iskelmää kaikkinensa se inhoaa. Faija teki siitä parodiaa. Se sanoi Erik Lindströmille, että tehdään jotain täyttä paskaa, ja miten kävi: siitä tuli koko elämän riippakivi! Mutta oliko siinä myös ripaus tosissaan oloa? Jos häneltä kysyt, niin ei varmasti myönnä, mutta minä epäilen, että oli. Lauluissa on nätit teemat ja melodiat, vaikka faija sanookin, jos kuunnellaan, että taas tuota karmeeta hinttari-ininää.   

Faijalla on mieletön määrä vhs-kasetteja, kaiken maailman sillisalaattia, mm. Paavo Väyrynen puhumassa kammottavaa englantia. Niitä se siellä nauraa, kun ottaa vähän knubbii. Siinä varmaan on se hulluuden ja nerouden raja, jossain siellä harmaalla vyöhykkeellä. 

Faija on ollut minusta oikein ylpeä, pikkupierussa joskus sanonut, että pentu on tällä tehty (osoittaa jalkoväliään) eikä ole mikään vieterikäyttöinen peli.



(Otteita Jorma Lehtolan APU-lehdessä ilmestyneestä artikkelista: Martti ja Mikko  
 Innanen - HUUHAA ja sen pentu )

Kuva: Martti Innanen: kansakunta kehyksissä

3 kommenttia:

  1. Martti Innasen taidetta tekisi mieleni rinnastaa Hugo Simbergiin; ei enempää eikä vähempää.

    Ei taitaisi kuitenkaan Ateneumissa mennä lävitse rinnastukseni?

    Pidän silti molemmissa niiden hyvin harkitusta ironiasta, ja nimenomaan siitä.

    VastaaPoista
  2. Meinaat, että tuossa kuvan taulussa olevat ihmiset ovat kantaneet enkeliä paareilla, ja ovat hieman pöllämystyneitä, kun ote heltisi ja kyyditettävä putosi.

    Ehkä ne Ateneumin ihmiset olisivat aivan tuon näköisiä, kun vertailusi esittäisit.

    VastaaPoista
  3. Just niin, ja putosi vielä ylöspäin kuten enkeleillä on tapana -ainakin katseista päätellen.

    VastaaPoista

Juttujani ei ole pakko uskoa – »enhän niitä usko itsekään», sanoi entinen eukko.(Rabelais: Pantagruel)